Sosiaali- ja terveydenhoitojärjestelmä nytkähti selvästi eteen
päin aluejaon ratkettua. Sipilän osasto korosti monta kertaa, ettei asia voi
tyssätä yhteen lukuun. Kyllä se ratkesi lukuun 18, joka on tulevien itsenäisten
hallintoalueiden (nykyisten maakuntien) lukumäärä.
Joka tapauksessa jo yllä hahmoteltu antaa kuvaa, kuinka monimutkaisesta
uudistuksesta on kyse. Ei ole varmaa meneekö reformi edes karkeasti edellä
kuvatun kiinnekohtien kautta. Näiden lisäksi rahoituskanavat ja verotus vaativat
omat alareforminsa. Edelleen on epäselvää, miten asiakkaaksi listautuminen tapahtuu,
miten laatua ja kustannuksia valvotaan ja kuka ohjaa kokonaisuutta. Kysymyksiä
riittää, mutta vastauksista on pulaa.
Luku 18 kannattaa jättää rauhaan ja sen sijaan tarkastella,
mitä viime päivinä hoetut vapaa valinta, raha seuraa asiakasta sekä neljän
miljardin säästötavoite merkitsevät.
Asiakkaan vapautta valita hoitopaikkansa on periaatteessa
hyvä ratkaisu. Yksinkertaisimmillaan toteutettuna se voisi merkitä, että potilas
marssii lähimpään yksityiseen, julkiseen tai yhteisön terveysasemalle, joka lähettää
laskun sote-alueen keskusyksikköön. Tämä olisi helppoa, kevyttä ja jopa kaunista
hallintoa, mutta ah niin kallista.
Ensiksi on selvää, että palvelujen kysytä kasvaisi, koska
ihmiset luonnollisesti hoidattaisivat kunnolla itsensä. Tämä on niin vaikea
pulma, että jätetään se tässä rauhaan.
Toiseksi ehkä olisi kuitenkin aivan aluksi parasta pohtia,
miten 1980-luvulla pintaan noussut palvelupakettikonsepti tässä toimisi.
Hyvinhän se toimisi, koska siinä on etukäteen määritelty pakettiarsenaali,
jossa kullekin paketille on ennakkoon suunniteltu sisältö, laatu ja hinta.
Silti epävarmaksi jää pystytäänkö edes terveyden- ja
sosiaalihuollon peruspalvelut paketoimaan standardituotteiksi edes niin, että
niihin voitaisiin hyllystä ottaa lisäpalveluja. Potilaan kunkin sairauden persuspakettiin
lisättäisiin siis standardielementtejä, jotka yhdessä peruspaketin kanssa
muodostaisivat palvelukokonaisuuden. Sille voitaisiin etukäteen laskea listahinta
ja sillä olisi myös etukäteen määritelty laatutasoja -takuu. Kuulosta monimutkaiselta,
mutta niin se onkin.
Kolmanneksi, tämä ei riitä. Kulloisena hetkenä saatu palvelun
taso ja hinta ovat tärkeitä tekijöitä potilaalle, palvelun tilaajalle ja tuottajalle.
Tärkein kuitenkin puuttuu: palvelun (hoidon) vaikuttavuus. Tästä näkökohdasta
kumpuaa väitteet, että terveydynhoito ja sosiaalihuolto eivät voi olla pelkästään
yritysten varassa. Toinen väite, etteivät yritykset ole kiinnostuneita seuraamaan
eri hoitomuotojen vaikutuksia, on myös otettava vakavasti.
Ainakaan koko valtakunnan tasolla tämä ei ole mielekästä. Aina
löytyy ilkimys, joka väittää, että yritysten ei kannata pyrkiä korkeaan laatuun,
sillä silloin kysyntä vähenisi. Tämä on kovin yksipuolinen väite.
Neljänneksi näin monessa kohdin avoimena olevassa reformissa
neljä miljardin euron säästöt ovat liian optimistisia.
Kommentit
Lähetä kommentti