Eräässä keskusvirastossa on yleiskirjejärjestelmä, jonka
kirjeillä keskushallinto ohjaa paikallishallintoa ja antaa sen asiakkaille
pakottavia normeja. Uusia kirjeitä annetaan jopa useita kuukaudessa. Niillä
lähes aina viitataan joihinkin jo annettuihin kirjeisiin, joskus kumotaan
vanhoja ja harvoin ne ovat täysin itsenäisiä. Järjestelmä sisältää noin 2000 kirjettä.
Säännöllisin väliajoin kokoelma on keskustelun aiheena johdon
neuvottelupäivillä vakaana tarkoituksena uudista se kokonaan. Yhtä monta kertaa
se on jäänyt vain aikomukseksi. Siksi se onkin paisunut viidakoksi, jossa vain
alkuperäien asukas osaa kulkea. Kun alkuperäisiä asukkeja ei enää ole, kukaan hallitse
sitä ja tunne omakseen, siihen tulee päällekäisiä ja ristiriitaisia määräyksiä.
Viidakko vain pahenee seuraavien sukupovien tehtyä siihen omat puumerkkinsä. Lopulta
sen on kaikille osapuolille pelkkää pakkopulla, jota on vain syötävä.
Yllä kerrottu kuvaa karrikoidusti lainsäädännön kehittymistä.
Toinen syy heikkotasoiseen lainsäädäntötyöhön on
juristivirkamieskunnan perinteet. On hyvin yleistä, että vähääkin suuremassa
hakkeessa työ etenee jokin samakaltaisen säädöksen periaatteiden pohjilta,
vanhoja pykäliä parantelemalla, uusi lisäämällä ja vanhojen poistamalla ja asioiden
siirtelyllä toiseen paikaan kyseisessä luonnoksessa. Vanha traditio jyrää.
Modernejakin lakeja on.
Joka tapauksessa sellainen lähestymistapa, jossa ensin hahmoteltaisiin
esityksen looginen eteneminen ja runko sekä pääkodat sisältöinen, ei hevin sovi
vanhaan perinteeseen puhumattakaan siitä, miten aiottu istuu alan muuhun säädöstöön.
Tällaiselle lähestymistavalle jopa naureskeltiin, toiset hyväntahtoisesti
toiset muuten vain. Näin Helsingin yliopiston oikeustiettelisen varjot
vaikuttavat ministeriöiden lainsäädäntötyöhön.
Muiden muassa tästä syystä lainsäädännön tason
parantamishankkeet eivät juuri ole tuottanet tulosta kuin perinteen paradigman
rajoissa. Tosin on tunnustettava, että kehitystä on tapahtunut erityisesti kielen
selkeydessä.
Kommentit
Lähetä kommentti