Kuvataide, taide yleensä, heijastelee yhteiskunnan muutoksia
ja kipukohtia. On sanottu, että taide on länsimaissa vapaa ja omaa yhtä suuren
egon kuin Napoleon.
Heti II maailmansodan jälkeen yhdysvaltalaiset olivat
tohkeissaan ja kansakunnan itsetunto korkealla valtavan talouskasvun aallon siivittämänä.
Sen vanavedessä keskiluokan asema nousi hurjasti ja valkoisten perheiden
arkielämä sai uusia ulottuvuuksia ja kierroksia lisää. Levittown-taloja syntyi liukuhinnalta
kuin meillä rintamamiestaloja. Muodostui uudenlainen rehvasteleva keksiluokkainen
asumistyyli ja kulttuuri. Kaikki oli mahdollista.
Taiteilija Jesper Johns teki pilaa tällöin amerikkalaisesta
isänmallisuudesta maalamalla Yhdysvatin lipuista tauluja. Kansalaiset eivät heti
huomanneet mitään epäilyttävää. Tarkemmin katsottuna maalin alla oli
lehtileikkeittä mainoksista ja kirkuvia otsakkeita melkein mistä tahansa, mikä nostatti
tunteita.
Myöhemmin Andy Warhol ironisoi lisää ja rajummin
katastrofisarjallaan välinpitämättömyyttä, vaikka todellisuudessa kyse oli katutason konfliktien toistamisesta. Hän
halusi näyttää, kuinka onnettomuuksien sarjamainen monistaminen turrutti ihmisten
tunteet katastrofeihin.
Jostain syytä Suomessa taiteilija eivät ole ottaneet
teoksillaan yhtä raivokkaasti kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin kuin
esimerkiksi yhdysvaltalaiset. 1990-luvun laman kohtalot ja nyt seuraava
leikkauskuritus voisivat tarjota taiteellisia inspiraatiota niistä,
joka kansasta jää jäljelle, kun siitä otetaan pois hyväosaiset.
Kommentit
Lähetä kommentti