Sama koskee markkinataloutta siellä, missä asiakas on
heikoilla. Eilisessä Helsingin Sanomissa oli karu kuvaus vanhushuollon yksityistämisestä
ja kuntien roolista siinä.
Suuret ketjut ostavat pieniä yksiköitä kierrättäen kirjanpitonsa
veroparatiisien kautta. ARA rahoittaa veronmaksajien
euroilla ketjujen laajentumista. Monella kunnalla on suuri taipumus työntää
vanhukset näiden ketjujen armottomaan kitaan.
Kunnan kotipalvelut eivät toimi yhtään paremmin kuin
yksityisetkään, mies odottaa tv-dokumentin mukaan neljä vuorokautta lääkkeitään,
vetelät housuissaan. Lähivuosina tarvitaan 90 000 lähihoitajaa lisää.
Tilanne kehittyy ikäihmisille mahdottomaksi.
Keskivertoinen vanhushuolto ei ole palveluala, eikä siinä
saa pelittää profit motive. Sen keskeinen tekijä on laatu eikä
asiakastyytyväisyys, sillä heikkokuntoien vanhus on tyytyväien mihin tahansa. Toimiala
tulee olemaan lähivuosina ennen kaikkea investointiala, joka valtakunnan tasolla
vaatii keskitettyä tulosten pitkäjänteistä arviointia ja evaluointia. Muita
laatutekijöitä ovat oikea-aikaisuus, tasa-arvo, turvallisuus ja tehokkuus.
Ongelmaa ei olisi, jos markkinatalous toimisi. Se ei toimi,
koska loppuasiakas, keskiverto vanhus ei kykene valitsemaan eikä valvomaan ja valittamaan
palvelujen laadusta ja kustannuksista. Mies joka istuu vaipoissaan unohdettuna
huoneeseensa, on täysin järjestelmän armoilla. Nämä vanhukset menettävät kaiken itsekunnioituksensa
ja omaisuutensa veropartiiseihin. On ihme, kun perilliset eivät reagoi edes tähän.
Markkinatalous vanhushuollossa toimii siellä, missä varaa
maksaa ja missä on tukirenkaat valvomassa palvelua. Silloin vanhus voi
palkata vaikka golfseuralaisen Espanja viheriöille.
Kommentit
Lähetä kommentti