Kävin usein lounaalla Aleksanterinkadun Carrolsissa. Saatuani salaattiannoksen
eteeni pöllähti entinen tupalainen Marsa Villikka, joka puheliaana alkoi heti jutella.
Marsan lempimottoja uudistusten suunnittelussa ja läpiviemisessä oli, että ensin
oli rauhallista, mutta loppuvaiheessa vähän kirpaisi, mutta hyvä lapsi sieltä oli
tulossa. Hän oli koulutukseltaan kätilö. Oiva tyyppi.
Syötävää suihimme lusikoidessamme ja valitellessani kovaa kohtaloani selvittää
Tullin asioita Marsa neuvoi kysymään ohjeita Ojalan sihteeriltä, jonka hän tunsi.
Tällä oli aina sormituntuma, miten mihinkin uuteen hankkeeseen tuli suhtautua. Puheemme
kääntyi lempiaiheeseemme eli näkemykselliseen johtamiseen. Se oli meidän oma pikku
salaisuutemme, josta emme toisten kuullen juuri rohjenneet puhua, koska sille oli
helppo naureskella. Olin kuitenkin Marsan kanssa samaa mieltä, että kun johtajalla
oli kaikki faktat edessään ja niistä ei löytynyt yhtä selkää toimintatapaa, piti
käyttää kokemuksen tuomaa näkemystä hyväkseen. Sitä parempi näkemys, mitä
enemmän johtajalla oli hiljaista tietoa. Jotkut viisastelijat olivat kyllä hekotelleet
meidän näkemykselliselle johtamiselle ja verranneet sitä minä-minä-johtamiseen.
Kommentit
Lähetä kommentti