Tällä välin Tupa-juna jyskytti Hollantilaistenteillä
eteenpäin. Kehittämiskeskuksessa ei aiemmin ollut harjoitettu konsultointia samaan
tapaan kuin Tupa-ryhmä teki nyt. Se vastasi – niin ainakin uskoimme – yksityisen
sektorin konsulttiyrityksen toimintaa. Tupan konsulttien ulkoiset maneerit, kuten
taksien melko vapaa käyttö ja niiden pöllähtäminen pihaan, herättivät kateutta ja
saivat käytävillä vinoja hymyjä huulille. Ostamamme 7 000 markan käsipuhelin
herätti ihmettelyä, ihailua ja kateutta. Kapinetta pidettiin ryhmän toimistossa
ja sen sai ottaa mukaansa varauslistalla, kunhan palautti illalla. Vastapainona
vapauksillemme hankimme 4 miljoonan markan vuositulot kehittämiskeskukselle. Mielestämme
vastuumme oli myös suuri. Valtion budjettiuudistuksen toteutuessa virastoihinhan
oli saatava tulosbudjetointi. Tupa oli tätä varten.
Kolmasosa työajastani meni Tupan johtamiseen
ja sen sisäiseen hallintoon. Erityisen turhauttavaa oli pitkien palkankorotusmuistioiden
kirjoittaminen ja vahtiminen, etteivät ne unohtuneet päälliköiden pöydille. Jokaisen
tupalaisen kanssa käymissäni tulosneuvotteluissa sovin, mitä kultakin odotin,
tiedustelin, mitä keskustelukumppanini minulta odotti ja mitä tukea tarvitsi. Konsulteilta,
joilta voi vaatia markkamääräisiä laskutustavoitteita, ne kirjattiin ylös. Tärkein
johtamistehtäväni oli kuitenkin pitää ryhmässä yllä sisäistä eheyttä, joka auttaisi
innovatiivisen eteenpäin vievän työotteen syntymistä ja säilymistä. Yksin en olisi
tähän pysynyt, vaan siinä auttoivat sanattomalla sopimuksella kokeneet, elämää ymmärtävät
ryhmän konsulttikollegat. Tupan tukiryhmän merkitys jäi vähäiseksi. Se kyllä kokoontui,
mutta sen jäsenet puhuivat hieman yhteen sopimatonta kieltä sen todellisuuden kanssa,
jossa tupalaiset käytännön työnsä tekivät. Tarkoitus oli hyvä, mutta kohtaaminen
ontui.
Kommentit
Lähetä kommentti