Kirkkokadulla täydellä teholla pyörivä
sisäministeriö tuli minulle niin tutuksi, että vahtimestari antoi minun pysäköidä
autoni alakerran kovasti halutuille paikoille. Kellari oli kolkko ja haisi märälle
betonille. Konsulttisopimukseni oli niin lavea ja ympäripyöreä, että piti tehdä
melkein mitä vain, mikä vähänkin viittasi kehittämiseen. Tästä seurasi, että Perttunen
käytti työpanostani milloin minkinlaisiin tehtäviin. Sisäministeriön konsulttina
vähitellen jouduin ulkoisen asiantuntijan rooliin, jossa otin kantaa puhelimessa,
telefaksilla ja kokouksissa esitettyihin kysymyksiin. Piti korjailla budjettitekstejä,
kommentoida työjärjestysuudistusta, luonnostella tulostavoitteita, kuunnella Perttusen
pohdintoja maakuntajaosta.
Ministeriön johtoryhmän kokouksiin
tultiin aina samassa järjestyksessä: Olli Urponen, Pekka Myllyniemi, Olavi
Lantto, Juhani Nummela, Risto Veijalainen, Pekka Kilpi ja Juhani Perttunen. Istumajärjestyskin
muotoutui samaksi. Nummelalla oli usein Perttusen kannasta poikkeavia käsityksiä
aluehallinnosta. Kilpi pyrki saamaan käsiinsä myös aluehallinnon. Olihan hän hallinto-osaston
päällikkö. Kokouksissa Perttunen oli käsittämättömän sitkeä kompromissien etsijä
antaen itse kunkin puhua rauhassa mielipiteensä loppuun ja tehden sen jälkeen päätöksensä,
mitä ennen hän usein kysyi: ”Mitä mieltä Huttunen on?” Tulosohjausta koskevissa
kokouksissa hän pyysi minua käyttämään puheenvuoron ennen päätöstään.
Kommentit
Lähetä kommentti