Päässäni ei soinut hilpeä helinä,
vaan monenlaiset ajatukset rasittivat aivotoimintaani. Nyt oli aika toteuttaa Wilderin
ja Koikkalaisen kanssa pohtimamme organisaatiomuutos. Se perustui osaston jakamiseen
neljään samanlaiseen toimistoon, joista jokainen käsittelisi ilmoituksen alusta
loppuun. Tällöin toimistoille voitiin asettaa tavoitteet ja niitä pystyttiin vertaamaan
keskenään. Kuka uudistuksen toteutti? Pitäisikö minun alkaa johtaa toimintaa? Tähän
eivät valtuuteni riittäneet ja vaikka riittäisivät, linjajohtajat eivät sitoutuisi
muutoksiin. Eipä silti, eivät he nytkään sitoutuneet. Jos nykyistä asemaani vahvistettaisiin,
se varmasti käsitettäisiin väärin ja tuloksena olisi vain suurempi muutosvastarinta.
Eikö auttanut muu kuin antaa nykyisen kehityksen jatkua? Muutaman kuulauden kuluttua
tulisi niin suuri kriisi, joka johtaisi todellisiin muutoksiin. Saattoi
tietysti olla, että kauppa- ja teollisuusministeriö tätä toivoikin.
Täytyi myöntää, että tällaiset
pohdinnat olivat vain kuvitelmia ja lähes utopioita, mutta tosiasia oli kansanedustaja
Vistbackan eduskuntakysely kaupparekisterin käsittelyajoista ja se, että johto oli
käskenyt virkailijoiden sanomaan asiakkaille käsittelyajan olevan kolme kuukautta,
vaikka todellisuudessa se oli kahdeksan kuukautta. Ministeri oli jälleen kutsunut
meidät luokseen tivaten käskevästi, mihin toimenpiteisiin olimme ryhtyneet ja oliko
kaupparekisterin henki hyvä. Hyvä oli henki, vakuuttelimme. Ministeri sanoi vievänsä
asian talouspoliittiseen ministerivaliokuntaan.
Kommentit
Lähetä kommentti