Tällä
välin Haapajärven kunta ei ollut saanut kehityksen rattaita eteenpäin. Kunnan elpymiselle
ikävä asia oli, ettei kunta sijainnut oikein missään: se oli kiusallisen etäällä
lähikaupungeista ja rikkaiden naapurikuntien puristuksessa, etäällä valtateistä.
Jyväskylän-radan valmistuminen ei sekään ollut tuonut kaivattua
piristysruisketta. Radan liikenne oli hiipunut muutaman lättähatun viheltelyyn metsätaipaleiden
pysäkeillä. Muutoin elo Haapajärvellä meni omaa tahtiaan äidin sairastellessa sydäntautiaan
ja Hilja-mummo kohtusyöpää.
Hiljan kuoltua vuonna 1973 Kalle jäi
asumaan yksin Varisjärven rannalle ja ajeli vanhalla kuplallani kauppamatkoja. Eniten
Kallen mökillä kävijöitä pelotti hänen itse tekemät sähkötyöt ja siellä täällä
roikkuvat johdot. Isän ja Anjan koirakin kuoli Kallen rotanmyrkkyihin, mikä ei
ollut omiaan parantamaan isän ja Kallen välejä. Tietenkin isä ja Anja epäilivät,
että myrkyt oli aseteltu tontille tahallaan. Kalle ajautui viettämään yhä yksinäisempää
elämää Varisjärvenrannalle.
Isäni ja minun tapaamiset rajoittuivat
satunnaisiin kohtaamisiin kadulla tai kesäloman aikaan Kallen luona. Sain kuitenkin
yllättäen puhelun työpaikalle, ja isä kertoi ajaneensa autollaan miehen kuoliaaksi
Haapajärvellä. Hän pyysi soittamaan nimismies Paavo Petäjälle, joka toimi
syyttäjänä. Numero jäi pyörittämättä: Paavo oli käynyt aikoinaan samaa yhteiskoulua
kanssani ja oli ollut partionjohtajani. Sanoin vain isälle epämääräisesti asioiden
hoituvan omalla painollaan.
Kommentit
Lähetä kommentti