Pakko on paha sana, etenkin omalla kohdalla. Yleisesti
hyväksytään se, että tasainen kehitys on hyväksi monessa eri tilanteessa,
tasaisuus on valttia. Sekin tiedetään, että muutokset hyväksytään sitä paremmin,
mitä kauempana ovat itsestä. Vieläpä sekin hyväksytään, että muutokset ovat
välttämättömiä, eivät kaikki. Sitä on vaikeaa aina ymmärtää että, kun
tyytyväisyys alkaa, kehitys lakkaa.
Ei tarvitse kovin kauaa historiaa pohtia havaitakseen, kuinka muuttumattomana
Suomen kuntarakenne on pysynyt. Maailma, sen talous, teknologia ovat
muovautuneet, edistyneet, välillä pysähtyneet ja uudelleen ryhdistäytyneet
usean kertaan tällä välin. Mikään yritys ei olisi pysynyt pystyssä, jos sen
rakenteet olisivat noudatelleet kuntarakenteen verkkaista muutosvauhtia. Mutta
kunnat ovat selviytyneet verorahoilla ja epätahtisen kehityksen kustannuksella.
Kokonaisvaltaisuus on yhtä paha sana kuin pakko. Tässä
yhteydessä se on ruokkinut itse itseään. Kokonaisvaltaisuus on johtanut
kuntauudistuksessa kokonaisvaltaiseen odottamiseen. Tämä taika on murrettava.
On ymmärrettävä tai ainakin hyväksyttävä, että suurimmilla
kaupunkiseuduilla on kyse kokonaisuudesta ja sen eduista. Elämä, ihmiset,
talous, liikenne, kulttuuri liikkuvat vapaasti missä haluavat. Mutta enimmäkseen
nämä touhuavat samalla työssäkäyntialueella. Siksi Virkkusen ja kumppaneiden
ajama liitoslaki on välttämätön uudistus. Vapaehtoisuuden tie on osoittanut
rajallisuutensa. Kangasalan kunnanjohtaja totesi 10.1. tv-uutisissa kuultuaan
pakkopykälästä, että nyt taas neuvotellaan yhteistyökuvioista. Aikaa olisi
ollut saattaa neuvottelut loppuun.
Samalla kun vaaditaan maakuntien keskusten rakenteiden
uudistamista, on myös vaadittava pääkaupunkiseudun ryhdistäytymistä omissa
yhteistyökysymyksissään. Ei ole vaikeaa nähdä, että pääkaupunkiseutu on maan
veturi. Sillä pitää olla myös yhteen sopivat raiteet eikä kullakin omansa.
Kaavailu seutuhallinto on vetelä kompromissien kompromissi. Pitää pystyttävä
parempaan.
Kommentit
Lähetä kommentti