Antti Blåfieldin kirjoitus tämän päivän HS:ssä oli tärkeä
pohdinta, mikä on hyvinvointimme tulevaisuus, mihin arvoin se perustuu,
globalisaation markkinoihinko vai suomalaisuuteen.
Eräät amerikkalaiset saarnaajat aloittavat julkistuksensa
aina näin: ensin oli sana ja sitten taivas. Suuruuden hulluuttahan tämä on,
mutta on siinä hipaisu tottakin.
Jos meillä ei olisi ollut agricolia ja aleksiskivä luomaan
moneen taipuvaa suomen kieltä, olisimme aivan muita kuin suomalaisia. Uusin
neurofysiologien aivotutkimus osoittaa, että jo kohdussa aivon hermosolut
muotoutuvat ja kehittyvät vastaanottaviksi kuullulle kielelle. Kielestä tule
osa identiteettiämme. Identiteetti syvenee käyttäessämme nuoresta alkaen
kieltä, kuullessamme ja lukiessamme sillä esitettyjä teoksia ja ratkoessamme
sillä ongelmia.
Vatsaväitteenä voidaan sanoa, että jonkin muun kielen voi
oppia myöhemmin yhtä syvällisesti ja ettei suomella pärjää. Yliopistoissa jo
nyt opiskelukielenä on englanti. Tähän voidaan sano, että kun kielen oppiminen
on osa lapasen kehitystä ja oppiminen ja kasvaminen tapahtuvat kielen
kulttuuri-ja maantiedeympäristössä, kieli-identiteetistä tulee pysyvä osa
persoonallisuutta. Tämä ei sulje pois, etteikö voisi oppia useita kieliä
lapsi-iästä lähtien ympäristön ollessa suotuisa
kielikylvylle.
Niin se Blåfieldin kysymys: ollako hyvinvoinnin
turvaamisessa ensisijaisesti globaalisti
vai kansallisesti suuntautuneita?
EU:n kurjistuva taloustilanteen ja yhä selvimmin näkyville
tulleiden kulttuuri- ja talouserojen EU-maiden välillä pitäisikin vain
vahvistaa Suomen pyrkimyksiä tulla toimen omillaan hyvinvointimme turvaamisessa.
Vienti vain vetämään.
Kommentit
Lähetä kommentti