Jokainen tiedostaa maailman muuttuneen 1950-luvun sanomalehti- ja radioajan tiedonvälityksestä monikanavaiseksi ja heti saatavaksi. Nykymedia nostaa sankareita esiin ja sammuttaa niitä oman tahtinsa ja markkina-arvonsa mukaan. Kullakin maailmankylän sankarilla on maalleen arvonsa lähinnä sen mukaan, kuinka monta sataa miljoonaa lukijaa, katselijaa ja seuraajaa sankari saa sose- ja markkiamediassa.
Valtio ja kunnat rahoittavat urheilua kymmenillä miljoonilla
euroilla vuosittain suoraan toimitila-
ja palkkakustannuksina sekä investointeina. Nuorisoliikunnan ja ihmisten
perusliikunnan kannalta tämä on kannatettavaa. Kohtuullisella urheilulla on eninomaisen hyvät terveysvaikututkset koko
elämän ajalle.
Pitäisi kuitenkin laajemmin keskustella, missä määrin
yhteiskunnan pitää osallistua huippu-urheilun tukemiseen. Tämä ensiksi sen
tähden, että osa mahdoillisista huipuista, joilla olisi jonkinlaista markkina-
tai imogoavoa maalle, on voittoa tuottavaa kaupallista toimintaa, ja se rahaoittaa
itse itsensä. Kaupallisten alojen formula-mikat jalkapaollo jarit tuntee puoli maapalloa ilman yhteiskunnan tukea,
ja hyvä näin. Toiseksi ne jotka kohoavat huipulle meidän perinteisissä lajeissa,
heillä ei juuri ole merkitystä maamme imagolle tai vientykyvylle, koska alasta kiinnostuneiden määrä
maailmalla on pieni. Esimerkkinä jääkiekko. Olkoon Suomi, vaikka kymmen kertainen maailman mestari, sitä ei
huomaa kuin korkeintaan puoli prosenttia maapallon väestöstä, tärkeillä idän
markkinoilla ei kukaan.
Asiaa voidaan tarkastella myös sisämarkkinavetoisesti. Norjan
sankarihiihtäjä Petter Northugista hänen omien sanojensa mukaaa kirjoitetaan
6000 lehtijuttua viikossa. Siis ainakin lehdet ja Norjan kansa kaipaavat
sankaria ilman, että Intia tietää mitään. Ehkä myös Suomessa tarvitaan kansan
ravinnoksi keihästeroja ja hiihtomietoja.
Jos huippu-urheilua tuetaan, vähimmäisvaatimuksena on, että valmennus tehdään laadukkaasti ja tehokkaasti organisoituna.
Kommentit
Lähetä kommentti