Claes Andersson totetsi Teeman Suomi-kulttuuriohjelmassa, että proosa on joskus paljon parempi kuvaamaan todellisuutta kuin faktat. Se tarjoaa rikkaamat ja monipuolisemmat välineet eri vivahteiden esiin nostamiseen kuin tylyt tiedot Tämä tuli mieleeni lukeissani venälaisen modernin klassikon Sergei Dovlatovin romaania Matkalaukku.
Erässä kohdassa hän kertoo, kuinka rehellisiä kaksi suomalaista
kreppisukkien trokaria ovat. Heidän muovikassissaan oleva 740 sukkiparia ei kannata
laskea. Dovlatov seurueineen nauraa naisille ja sanoo rehellisysden olevan
kehtysmaan merkki.
Näin ei tietenkään ole, mutta se sai miettimään, onko meillä
suomalaisilla oikea kuva maastamme ja meistä itsestämme ulkomaalaisten silmin.
Ilmeisesti emme ymmärrä, kunka pieni maa Suomi on ja kuinka
vähän muut maaat ja niiden ihmiset tietävät Suomesta ja kuinka vähän ne
välittävät, mitä teemme ja miten toimimme. Tyly torjujta YK:n turvallisuusneuvoton
jäseneksi on vielä monen mielessa maamme vaikutusvallasta. Onko suomaisten
jöröys ja vähäsanaisuus sittenkään mikään tuotteen vientivaltti? Tai jos on, se
on marginaali-ilmiö.
Jöröyden sijasta on helppo kallistua Himasen raportin
avoimuuden ja avautumisen puolelle. Hyvät
käytännöt vienti- ja markkinointihenkilöiden ominaisuuksista voisivat aivan hyvinm toimia
esimerkkeinä meille suomalaisille, ei yksinomaaan vienissä, vaan yleensä
kansaivälisissä kontakteissa.
Kommentit
Lähetä kommentti